Minulle tapahtui onnettomuus. On siitä jo kohta viikko, mutta yksi asia vaivaa minua. Ei se, että kaikki menee aina pilalle vaikka kuinka yritän. Ja vaikka päivä oli ihana ja tuntui pitkästä aikaa, että olen taas elossa, niin silti se kaikki loppui tosi äkkiä. Minua vaivaa ajatus, että olisin voinut kuolla. Koko elämä on täynnä valintoja, kaikki riippuu ajoituksesta. Minun valinnat ei sinä iltana mennyt niin kuin olisi kannattanut, joka johti siihen, että makasin pusikossa peläten, että tämä on viimeinen kerta kun voin muistella rakkaitani. Luulin kuolevani.
En tiedä tiedättekö te sitä tunnetta, kun ei saa henkeä. Vaikka kuinka yrittää, niin ei. Muistan kuinka olin shokissa, makasin maassa, koitin kaivaa jostain puhelinta jolla soittaa edes jollekkin. Eikä kukaan ollut siinä, kukaan ei tullut siihen. Olin aivan yksin. Jos olisin tehnyt jotain erilaila olisi voinut olla ettei koko tapahtumaa tapahtunutkaan, tai voisin olla kuollut.
Voi kuinka hauras ihmiselämä on. Voi kuinka hauras on kehomme, kuinka herkkä on mielemme. Kuinka vaikea on tyrehdyttää kyyneleet, kun alkuun pääsee? Se itku jonka itkin, miksi? Olinko peloissani? Shokissa? Kuinka monta kyyneltä on mahdollista vuodattaa? Vaikka itken usein, en ole ikinä itkenyt niin paljon kuin silloin. Silloin kun kuolema kolkuttaa juuri sinun ovellesi kaiken sen kivun ja tuskan keskellä, on vaikeaa hallita itseään.
Onko nyt elämäni katkolla? Toivottavasti ei, koska tässä ihmeellisessä ja suuressa maailmassa on niin paljon tarjottavaa.
